lauantai 17. marraskuuta 2012

Kun virta vie suo mukanaan kaikkeuteen, Takerrut kirjaan, takerrut kaiteeseen



Oon oikein pahoillani et oon alkanu tähän kerran viikossa postaamiseen, mut ku mun aika ei vaan yksinkertasesti riitä. Haluisin kuvata teille videoo, mut koska huono kamera ni saatte oottaa..

Yleisfiilis tällä viikolla ei oo ollu mitää kovin kehuttavaa, ärsyyntymistä, pelkoa palaamisesta entiseen, itsetunnon puutetta, painajaisia, kyyneleitä ja turhautumista. Erityisesti viimeistä.

Oon taas ajatellu paljon sitä, mikä on mun elämän tarkotus. Aina välillä musta tuntuu että ei tässä ole mitää järkeä, mut sitte tapahtuu jotain ihan mahtavaa, ja ihanaa, mikä nostaa minuu ylöspäin ja unohan taas hetkeks kaikki negatiiviset ajatukset.
tuli vietettyy pari pitkää, turhaa, unetonta yötä peläten kaikkea, itkien, toivoen että kaikki palautuis ennallee. Tai normaaliks, ei samanlaista ku ennen, enää koskaan, kiitos.

Oon alkanu näkemää taas painajaisia mun kuolemasta. Ne ei oo enää samanlaisia ku aina aikasemmin, niissä unissa mie olin se syypää mun kuolemaa. Näissä uusissa unissa, joissa kuolen, jään junan alle, tai tipun lentokoneesta. Kaikilla kerroilla oon kuitenki just ennen tapaturmaa, ku oon jo tienny että nyt on viimeset hetket käsillä, oon hymyilly. Tuntenu lämmön, ja sitte en mitää. Herään, enkä nuku enää koko yönä, istun sängyn nurkassa ja toivon ettei kukaan muu kuule, kuinka kyyneleet tippuu poskelta peitolle. Ajattelen mennyttä unta ja toivon ettei se oo totta.

Oon menettäny mun elämässä paljon. Liian monta hukkaan heitettyä kuukautta, eritavoilla  kuolleita läheisiä, tärkeimpiä ystäviä mun elämästä. Kaikki se on satuttanu minuu sisältä, hajottanu minuu. Enkä oo vieläkää varma miten mie elän sen kanssa. Oikein vai väärin? Onko ees tapaa elää väärin? onkai.
Mutta nyt pelkään että mieki kuolen, päässä pyörii ajatus: Miks mie saan olla täällä mutta toiset ei? 

Luulin että se kaikki keskustelu musta on auttanu minuu jatkamaa elämääni eteenpäi, ja tottakai se onkii, mutta musta vaa tuntuu että saatan nyt unohtaa kaiken mitä ollaan puhuttu.
Uskon että nousen takasin pinnalle, kuhan saan ajatukset kasattua.
Asia toisesa jälkee alkaa lutviutumaa. Yhen asian ku sain selvitettyy ni todennäkösesti kaikki muutkii pikkuhiljaa alkaa selviimäää. Eiköhän tää tästä..
SIIS JOO KYLLÄ TÄÄ TÄSTÄ. oon tottunu pärjäämää itekseni ja selviimää elämästä, jos en hyvin, nii sitte huonosti, elossa kuitenkii..








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Pidäthän kommenttisi asiallisena, en julkaise asiattomia, loukkaavia tms. kommentteja. Kritiikkiä otan vastaan ja julkaisenkin kommentit joissa asia on kerrottu kohteliaasti ja asiallisesti. kiitos :)